Kuvasatoa:
Ennen lähtöä stadionin katsomossa palavasilmäisenä,
ei dopingin vaan kylmyyden takia!
8 km:n kohdalla on jo hikikarpalot alkaneet juosta,
äijän meno ei juoksulta vaikuttanut koko matkan aikana.
Maalisuoraa olympiastadionilla,
askel nousee vielä 2 cm maanpinnasta.
Kuivaa on laitettu ylle ja märkää ahdetaan sisälle,
urakka on tehty ja olo alkaa olla inhimillinen.
Ote päiväkirjasta:
15.10:
Herätyskello soi puoli seitsemältä. Kävimme nauttimassa kevyen aamiaisen Ullan kanssa ja sitten aloin valmistautua maratonille. Siis teippasin nännit, voitelin kaikki liuku- ja kuulalaakerit, täytin juomavyön pulloilla ja geeleillä, kiinnitin numerolaput eteen ja taakse (!) jne.
Ennen yhdeksää lähdimme raitiovaunulle yhdessä hotellimme parin kymmenen italiaanon kanssa. Kunnon luterilaisen annoin kuljettajalle taksan mukaisen rahasumman. Hän katsoi minua kuin yökkö aurinkoa eikä antanut lippuja ja leimaa niihin (kuten tapahtui aina muulloin raitiovaunussa). Ilmeisesti kukaan ei koskaan aikaisemmin ole maratonpäivänä maksanut matkastaan, tarkastajia kun ei taida juhlapäivänä tulla täpötäyteen ratikkaan.
Ilma oli raaka, lähes jäätävä. Kova pohjoistuuli toi kosteutta mereltä ja lämpötila oli aamulla alle kymmenen astetta. Olin pukenut pitkät juoksuvaatteet päälle, mutta pipo ja hansikkaat olivat kotona Suomessa. Istuimme stadionin katsomossa ja viimeistelin itseäni juoksukuntoon. Kun tulimme ulos stadionilta, törmäsimme Pirjoon ja Teijoon. Siellä riisuin lämpimät vaatteet päältäni ja siirryin kuuden tuhannen muun kanssa stadionin juoksuradalle.
Kun kello tuli 10.30, lähtivät eturivin tummat pojat täyteen vauhtiin. Me takarivin taavit kävimme vielä vessassa, katselimme nopeampien korkeaa askelta ja hakkasimme lihaksiamme lämpimäksi hyytävässä viimassa. Matkaan pääsin viimeisten joukossa noin seitsemän minuuttia kärjen jälkeen. Kannustusjoukkoni olivat kilometrin kohdalla. Huolimatta raivokkaasta kannustuksesta, juoksin ensimmäiset kilometrit pulssimittarin mukaan, pyrin keskipulssiin 130.
Koska lähtö oli tapahtunut juoksuradalta ja väylä leveni ehti stadionin ulkopuolella leveäksi kaduksi, missään vaiheessa ei ollut sellaista ruuhkaa kuin Tukholmassa, ei edes helsinkiläistä ruuhkanpoikasta esiintynyt.
Reitti vei ensin museoalueelle ja sitten juoksimme Vondelparkin läpi takaisin stadionalueelle. Yllättäen meidät ohjattiin takaisin stadionin tartanille ja kun juoksimme maratonportin läpi, siinä oli ilmoitus, että maaliin on 200 metriä. Kello näytti, että aikaa oli kulunut vajaa tunti - tuntui hyvältä puskea maratonilta maaliin maailmanennätysvauhtia täysissä voimissaan pulssin näyttäessä sataa kolmeakymmentä!
Paluu pilvilinnoista tapahtui nopeasti kun järjestysmies ohjasi minut muiden mukana ulos radalta takaisin kylmälle asfaltille. Siitä kilometri eteenpäin kannustusjoukkoni olivat jälleen paikalla. Mutta Amsterdamin reitti on suunniteltu siten, että jalkamies ei juoksijoita sitten näekään ennen maalia. Tosin siellä on tapahtumaa kerrakseen. Kympin kärki tuli maalin yhtä aikaa meidän kanssamme kun saavuimme ensimmäisen kerran stadionille ja kolme ja puoli tuntia jälkeemme lähtivät puolikkaat juoksijat matkaan. Ja kaikissa kisoissa on mukana juoksijoita vajaa kymmenen tuhatta!
Kympin kohdalla ohitin englantilaisen kaverin, jolla oli molemmissa jaloissa proteesi ja hän eteni kahden kainalosauvan avulla. Pulssi pysyi edelleen sadan kolmenkymmenen tietämissä ja vauhti samoin kuuden puolen ja seitsemän minuutin välillä. Ilmeisesti alkuviikon flunssa aiheutti sen, etten saanut itsestäni irti oikein mitään. Amstelin rantaan tulimme 15 kilometrin kohdalla. Juoksin siinä vaiheessa kahden englantia puhuvan tytön perässä, joista toinen puhui koko ajan, ei ainakaan juossut liian kovaa kun pystyi pulisemaan taukoamatta. Seurasin näitä seitsemän kilometriä, mutta ne jäivät taakse yhdellä juoma-asemalla.
Amstelin rantaa ravasimme tuulessa viisi kilometriä toiseen suuntaa ja vastarantaa takaisin saman verran ja vähän pidemmällekin. Kummallakin puolella jokea meni kapea asfalttitie, jonka varrella maankamaran puolella oli komeita tiilisiä omakotitaloja. Talojen takana alkoivat pellot ja niityt, joilla laidunsi lehmiä ja hevosia. Taloihin pääsi ainoastaan juoksemaamme tietä pitkin, talot vaikuttivat senlaatuisilta, ettei tarvinnut pelätä naapurissa olevan ihan köyhää väkeä!
Koko ajan näki vastarannalla juoksevat nopeammat maratoonarit. Sitten kun itse käännyin takaisin, niin pari kilometriä taivallettuani tuli vastaan viimeinen juoksija ja hänen takanaan pitkä saattue huoltoautoja. Oli kaverilla varmasti turvallinen olo!
Puolimatka taittui ajassa 2:23 ja olin päättänyt, että tällä kertaa juoksen toisen puolikkaan nopeammin kuin ensimmäisen! Olin painanut mieleeni reitin kartalla, saimme ennen juoksua todella hyvän Amsterdamin kartan ja siihen oli painettu ratamme. Sitten kun erkanimme Amstelista, niin en enää pystynyt täysin muistamaan miten reitti eteni välillä 25-35 kilometriä. Tässä vaiheessa vauhtini pysyi edelleen samana ja pulssikin alkoi nousta pikku hiljaa tasolle 150. Porukkaa alkoi tulla selkä edellä vastaan. Monet joutuivat jo tässä vaiheessa ottamaan muutaman kävelyaskelen.
Oma vauhtini pysyi tasaisena aina 37 kilometriin saakka. Siinä vaiheessa puolimaratonin kärkijuoksijat alkoivat mennä lennokkaalla askeleella ohitseni. Kuten normaalisti, hitaasta alkuvauhdista huolimatta, viimeiset kilometrit olivat yhtä tuskaa. Siinä mielessä homma meni oikein, että pulssi nousi koko ajan loppua kohti ja nousi parhaimmillaan jo 160:een. Toinen puolikas meni siten hiukan hitaammin kuin ensimmäinen ja loppuajaksi tuli noin 4:51.
Taas tuli pitkien lenkkien puute näkyviin, mutta missään vaiheessa ei tullut mieleen, että tämä on viimeinen maratonini. Enkä edes moittinut itseäni täysin hulluksi ja kaistapäiseksi viimeisten kilometrien aikana. Onko tämä merkki siitä, että olen jo tullut täysin hulluksi ja kaistapäiseksi?
Teijo tuli puolikkaaltaan viitisen minuuttia minun jälkeeni ja juoksi uuden ennätyksensä, tosin jäi tavoitteestaan neljä sekuntia. Ulla tuli kohtauspaikallemme viitisen minuuttia jälkeeni ja sain hytisevän ruumiini ylle kuivaa ja lämmintä. Odottelimme Teijon saapumista paikalle ja sitten verryttelimme kävelemällä hotellillemme, noin kolme kilometriä!
Kävin suihkussa ja lähdimme syömään. Receptionin suosittelemat ravintolat olivat kaikki sunnuntai-iltana täynnä. Löysimme tilaa indonesialaisesta ravintolasta, jossa tilasimme 14 ruokalajin illallisen. Ruokalajit olivat samantyyppisiä kuin kiinalaisessa ravintolassa, mutta voimakkaammin maustettuja. Ja eri lajeja oli lopulta lähes kaksikymmentä. Paljon jäi syömättä, koska ruokaa oli myös määrällisesti paljon, eikä sitä juoksun jälkeen niin hirveä nälkäkään ole. Nukkumaan menin kymmenen maissa mutta uni tuli vasta kahden jälkeen, kehossa oli niin runsaasti adrenaliinia ja dopamiinia, että eihän se mieli nukkua halunnut!
