Ote päiväkirjasta:
19.8.06:
Herätyskello oli soimassa puoli kahdeksalta, mutta poliisit järjestivät näyttävän herätyksen jo kolme tuntia aikaisemmin. Ne ajoivat pillit ulvoen takaa asuinalueemme teillä ja pyöräteillä jotakin tuntematonta kohdetta. Kun nousimme ikkunaan katselemaan aamuhämärissä tätä näytelmää, niin näimme kyllä poliisiauton ohittavan talomme kahteenkin kertaan mutta mitään takaa ajettavaa emme rekisteröineet. Olisiko lentävillä olleet väärät aamulääkkeet tai sitten kohde ajoi ilman valoja ja aamurähmäiset silmämme eivät sitä tavoittaneet, ehkä vastaus kerrotaan paikallislehdessä myöhemmin.
Torkuin sitten pari tuntia ja aamutoimien jälkeen lähdimme Ullan kanssa ajamaan kohti Helsinkiä puoli kymmenen maissa. Ensin menimme stadionille hakemaan lähtönumeroa ja chippiä, joka mittaa ajan maratonilla. Autosta poistuminen antoi jo esimakua, mitä tuleman pitää. Asfaltti hehkui kuumana, kun varjossa oli 25 astetta lämmintä. Sieltä siirryimme Crowne Plaza-hotellin, joka aiemmin tunnettiin hotelli Hesperiana. Saimme huoneen heti vaikka kelloaika oli vasta hieman yli kaksitoista, ilmeisesti syynä oli eilinen puhelinsoittoni jolloin käytin parhaan diplomatiani saadaksemme huoneen heti saavuttuamme. Ilmastoidussa huoneessa oli miellyttävää pukeutua sotisopaan ja rentoutua ennen lähtöä. Siellä sitä sai ilmeisesti sellaisen tunteenkin, että eihän tuo ilma sittenkään ole niin paha juoksemiseen. Puoli tuntia ennen lähtöä siirryimme ulos ja kostea läkähdyttävä helle iski päin kuontaloa. Siinä alkoi pikkuisen tuntua siltä, että onkohan tämä nyt oikein viisasta lähteä juoksemaan maratonia. Mutta onneksi muistin heti, etteivät oikein viisaat missään olosuhteessa lähde juoksemaan tällaista matkaa ja siirryin lähtövaatteen alle. Ulla siirtyi sieltä ennen lähtöä reitin varrelle ja yhytti siellä Leenan ja Hannun.
Valitsin paikkani lähtökarsinasta neljän ja puolen tunnin kohdalta, se olikin ensimmäinen virheeni tällä maratonilla. Kun pääsin matkavauhtiin kolmisen minuuttia kärjen jälkeen, niin letka alkoi vetää kuuden ja puolen minuutin kilometrivauhtia. Pulssi nousi pian 135:een ja edelleen lähelle 140:ä. Eli selvästi yli tavoitesykkeeni. Ajattelin, että se johtuu korkeasta lämpötilasta ja jatkoin samaa vauhtia, varsinkin kun se tuntui menevän kevyesti. Niinhän se aina kulkee alussa kevyesti. Vitosen kohdalla olivat kannustusjoukkoni ensimmäisen kerran reitin varrella. He tsemppasivat juoksuani kohottamalla oluttölkkinsä korkealle!
Ensimmäisen juoma-aseman ohitin omin eväin, minulla oli puolen litran urheilujuomapullo mukanani. Toisella asemalla otin mukillisen vettä, mutta sen kaadoin päähäni vilvoittamaan oloani. Juomapulloni kun oli vasta juuri ennen asemaa loppunut. Kolmannella asemalla otin ensimmäisen geelini. Sen jälkeen pyrin ottamaan aina yhden geelin joka toisella juoma-asemalla. Kaiken kaikkiaan geelejä kului seitsemän kappaletta, tuntui, että loppuvaiheessa geeliä alkoi pursua ulos jo korvistakin. Eikä se seitsemäs enää maistunut hyvälle, ei pahalle. Se vain yökötti.
Vajaaseen kolmeenkymmeneen kilometriin saakka juoksu kulki kevyen tuntuisesti noin 6:40 vauhtia. Eikä hellekään tuntunut pahemmin haittaavan, varsinkin kun joka juoma-asemalla kaasin mukillisen vettä päähäni ja selkääni. Niin, että vaatteet olivat mukavan märät koko matkan. Mutta samalla vaatteista haihtuva vesi jäähdytti kroppaa mukavasti. Siihen saakka, missä kohtasin kannustusjoukkoni kolmannen kerran eli noin 29 kilometrin kohdalle saakka, juoksu sujui kohtuullisesti. Sitten alkoi väsymys iskeä. Pulssi oli luokkaa 155. Sen ei olisi pitänyt olla liian korkea, päinvastoin, tässä vaiheessa sen pitäisi nousta kymmenkunta lyöntiä ylemmäksikin. Oli pakko kävellä muutama askel ylämäkien kohdalla. Ja niitä tuntui riittävän runsaasti, vaikka rataprofiilin mukaan juoksu oli aika tasaista. Kilometrit taittuivat hitaasti, välillä kävellen, välillä hölkäten rauhallisesti.
Kolmenkymmenen kuuden kilometrin kohdalla km-aika tipahti jo yli kahdeksan minuutin, eli silloin ollaan varsin kuitissa kunnossa. Pari kilometriä ennen maalia oli pakko piristyä sen verran, että loppuaika jäisi alle viiden tunnin. Ja lopuksi alitus tapahtuikin, marginaalia jäi yli minuutti.
Jos jatain positiivista lopputuloksesta haluaa löytää, niin aika oli paras Suomen kamaralla juoksemani. Tosin nämä kaksi muuta Suomessa juostua maratonia on tehty Vammalassa ja rataprofiili siellä on kyllä paljon pahempi kuin Helsingissä.
Maalin jälkeen kohtasin kannustajani stadionin ulkopuolella, siirryimme hotellin, kävin suihkussa ja siirryimme alakertaan nauttimaan illallisen hyvän viini kera, aperitiiviksi jouduin nauttimaan yhden pitkän oluen. Ja jälkiruuaksi halusin edelleen tätä ruskeaa mallasjuomaa. Kolmannen kolpakon jälkeen jouduin ilmoittamaan pöytäseurueelleni, että nyt seuraa pieni askel ihmiskunnalle mutta valtava harppaus ihmiselle. Olin pystynyt nauttimaan niin paljon nestettä, että pääsin käymään virtsaamassa. Jälleen kerran elämä oli voittanut ja sitten voinkin julistaa seuralaisilleni, että seuraava maraton juostaan Amsterdamissa lokakuun viidentenätoista päivänä tänä vuonna. Nukkumaan pääsin puolilta öin.
Ennen kisaa testataan kummalla on korkeampi askel,
Lassella vai minulla!
Viiden kilometrin kohdalla on vielä aurinkoinen hymy.
Ja puolimatkassa vaikuttaisi, että rinta on yhä rottingilla!
29 km takan, nyt voittajan merkit ovat enää puhdasta teatteria.
Maratoonarin askel on matala.
Loppusuora stadionilla.
Kokonainen maraton, puoli pulloa olutta ja ilme kertoo sen mikä onkin
yleisesti tiedossa, maratoonarit ovat hiukan hulluja!
Polarin kertomus matkan tuskasta: