26. maratonini: Masokistin Unelma 21.8.2010

Heräsin neljältä. Aamurutiineista puuttui yksi osa-alue, vatsa ei toiminut ollenkaan normaalisti. Kilpailuaamuna kun yleensä käyn vessassa pari kertaa – tässä yhteydessä pari tarkoittaa kolmea tai neljää – niin tänään ei sillä rintamalla tapahtunut mitään. Olin syönyt normaalin Imodium-kuurini, joten sekään ei olisi pitänyt olla haittana.
Lähdin viiden jälkeen liikenteeseen ja poimin mukaani Jaanan, Helin, Marin ja Jyrkin. Nämä senjoriitat olivat myös lähdössä juoksemaan satasta, Jyrki oli huoltajamme – itse kahdeksan tunnin satasen juoksija, joten hyvissä käsissä huoltomme oli.
Perille Paloheinän ulkoilualueelle saavuimme ennen puolta kahdeksaa. Ilma oli puolipilvinen, lämpötila oli aamulla viidentoista asteen luokkaa, päivällä se kohosi hiukan yli kahdenkymmenen. Loistava juoksusää.
Olin laittanut tavoitevauhdiksi 7,5 km/h. Mielestäni se oli realistinen tavoite juosta kymmenen tuntia.
Mutta ne pahuksen Peräkylän miehet antoivat numerolapun rintaan ja eihän sillä tavoin varustettuna pysty juoksemaan suunniteltua vauhtia. Ensimmäiset kilometrit olivat seitsemän minuutin pintaan ja siitä pikku hiljaa vauhti tasaantui 7.30 vauhtiin. Kävelin pari jyrkkää ylämäkeä ja osan yhdestä pitkästä joka kierroksella.

Sitä vauhtia pystyin etenemään kolmeen kymppiin saakka ja siellä pidin ensimmäisen tauon. Se kesti pari minuuttia ja nautin yhden voileivän ja puoli tölkkiä ykköskaljaa. Olin viikolla lukenut, että olut on erinomaista juomaa ultrajuoksuun ja tähän syntiin meikäläinen oli helppo saalistaa.
Maratoniin saakka vauhti pysyi edelleen samana. Maratonin väliajaksi muistaakseni kerrottiin 5.18.45. Uusi maratonennätykseni oli nähnyt päivänvalon, entinen oli tehty Tukholman hellemaratonilla ja oli noin 5.11.00.

Siihen sitten loppuikin tehollinen juoksu.
Vauhdit tippuivat lähelle kymmentä minuuttia kilometrille ja suurin osa kierroksesta meni kävellessä. Pari kertaa pidin minuutin tauon syöden, istuen ja keskustellen huoltomme kanssa. Siinä vaiheessa huollosta olikin jo runsaasti väkeä ja palvelu pelasi loistavasti.

Ainoa joka ei pelannut, oli Lantun juoksu. Ensin alkoivat polvet vihloa ja pian sen jälkeen lantionivelet. Kun Luoja ei ole asentanut rasvanippoja niveliin, piti kokeilla kylmäsuihketta ja vähän myöhemmin myös jotain kipua lievittävää pilleriä.
Kun nekään eivät toimineet täydellisesti, piti alkaa miettiä hyviä syitä ennen aikaiselle juoksemisen lopetukselle.
Kivut ja säryt on tietysti hyvä syy, mutta aika paljon käytetty.
Piti siis kehittää jotain omaperäisempää.

Aikani pinnisteltyäni hokasin, että eihän meille eläkeläisille kukaan maksa ylityökorvauksia.
Niinpä kahdeksan tunnin täytyttyä ja kun vielä sain 60 kilometriä rikki, luovutin kilpailunumeroni järjestäjille.
He yrittivät ensin kieltäytyä ottamasta vastaan keskeytystäni vedoten siihen, että pysyin hyvin vielä tolpillani ja puheenikin oli osin ymmärrettävää.
Pienen kiristyksen jälkeen lupauduin osallistumaan ensi vuoden kisaan paremmin harjoitelleena ja minut päästettiin pois masokistien kilpauralta.

Lukemattomat olivat ne virtuaalituttavat, jotka kannustivat minua ja joita tapasin juoksun aikana.

Takaisin ylös