Mitä siellä oikein tapahtui, ote päiväkirjastani:
9.7.07:
Kello oli seitsemän kun laivamme kiinnittyi satamaan naapurimaamme pääkaupungissa. Miellyttävä kesäinen ilma tervehti meitä pitkässä käytävässä, jonka läpi raahasimme itsemme ja kapsäkkimme; lämpötila oli varmaan yli 30 astetta ja ilman kosteus lähenteli sataa. Siinä alkoi hiki virrata jopa tällaiselta kuivaksi treenatulta urheilijanuorukaiselta saatikka sitten sohvaperunoilta. Mutta tämä oli vain pientä esimakua tulevasta!
Taksi kuskasi meidät Scandian Sergel Plaza-hotelliin ja saimme yhden huoneen välittömästi käyttöömme. Huoneessa oli seinät kaukana toisistaan kuin sosialidemokraattisella puolueella ja mahduimme sinne mainiosti lepäilemään ja vaihtamaan vaatteita vielä kevyempään. Ulkolämpötila alkoi tässä vaiheessa jo lähennellä 30 astetta ja päätimme Teijon kanssa lohkaista lapsille tulevasta perinnöstä osan ja käväistä taksilla hakemassa lähtönumerot ja muun rekvisiitan. Taksin ulkolämpömittari näytti siinä vaiheessa lämpötilaksi 32 astetta.
Palattuamme hotelliin aloimme kiinnitellä laastareitamme ja muita remeleitä päällemme. Lepopulssi oli tässä vaiheessa noussut 70:een. Kahdenkymmenen pykälän nousu johtui pelkästä pelosta mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan. Järkevä ihminen olisi tässä vaiheessa päättänyt siirtyä katsomon puolelle ja miettiä missä olisi sopiva ulkoilmaterassi, josta voisi nauttia maratonin seuraamisesta kylmän oluen voimalla. Meistä kumpikaan ei tunnetusti ole kirjoilla järkevien immeisten joukossa, vaan jatkoimme valmisteluja. Siinä oli mukava seurata ilmastoidusta huoneestamme kun hotellista valui ulos kymmenittäin maratoonareita. Lämmin ilma oli myös vähentänyt ruotsalaisneitosten vaatteiden määrää ja peittävyyttä, niiden seuraamisessa aika kului myös rattoisasti, tosin tämäkään harrastus ei pahemmin pulssia laskenut! Kun ikkunamme alta käveli sorea yksilö hieman rohkeammassa asussa, totesin Teijolle, että tämä tyttönen taitaa liikkua yöpuvussaan. Teijo kyllä epäili, että kyseinen henkilö oli liikkeellä työpuvussaan!
Yhtä kaikki, ennen yhtä lähdimme stadionille ja hetkeäkään epäröimättä lähdimme kohti starttiviivaa. Hiukan epäilin, josko tältä matkalta enää on paluuta isänmaahan elävien kirjoissa. Lämpötila oli lähtöhetkellä varjossa 28 astetta ja kuten Pelle Miljoona on aikoinaan laulanut ”Moottoritie on kuuma”, niin katujen yllä taksikuskimme mukaan lämpötila lähentelee tänään 40 astetta. Sydän siis hakkasi kilpailujännityksestä, kuumuudesta ja silkasta pelosta tulevaa kohtaan.
En yrittänytkään lähdössä päästä ryhmäni etuosaan, koska olin päättänyt juosta alun hiljaa ja pitää pulssin eka kympillä 130 korvilla. Ylitin lähtölinjan viisi minuuttia kärjen jälkeen ja sain eteeni ilmapallon, jossa luki 5:15, eli tätä seuraamalla aikani olisi kyseinen viisi tuntia ja vartti. Ensimmäisten kilometrien aikana ruuhka oli hirmuinen, juoksentelin vain joukossa mukana yrittämättäkään ohitella ketään. Kilometrivauhti oli seitsemän minuutin luokkaa ja siitä huolimatta pulssi nousi välittömästi 140 tasolle. Normaalioloissa sillä pulssilla minun pitäisi mennä reilusti alle kuuden minuutin vauhtia. Kolmen kilometrin kohdalla käväisin pikaisesti pusikossa ja 5.15-ilmapallo katosi horisonttiin enkä sitä enää tavannut tällä maratonilla. Ensimmäinen juoma-asema oli vasta viiden kilometrin seutuvilla, join siellä kaikessa rauhassa pari mukia juotavaa ja suurin osa sisällöstä menikin suuhuni, vaikka töniminen oli pahempaa kuin Stockmannin Hulluilla Päivillä.
Yleensä me maratoonarit pyrimme juoksemaan lyhintä mahdollista reittiä – lukuun ottamatta tietenkin Kalevi Saukkosta, joka juoksee aina kurvien ulkoreunaa, että varmasti tulisi matka täyteen! Mutta tänään kaikki kiersivät vaikka kuinka paljon ylimääräisiä metrejä päästäkseen varjoon alta polttavan auringon (Fredi, 1967). Nyt minäkin unohdin Lasse Virenin viisauden, että sisärataa pitkin on lyhin ja nopein matka maaliin. Kulttuurinnälkäiset vaimomme olivat kannustamassa meitä Oopperan edustalla, uskoakseni lämmin ilma loihti heissä esiin myös kulttuurinjanon. Sen he epäilemättä sammuttivat paikallisilla terasseilla. Arvaa, kävikö mielessä karvaanvihreä kateus. Toisaalta mieltäni nosti se, että ohitin samoilla paikkeilla numerolla 10 lähteneen mustan miehen. Oli ilmeisesti hukannut lompakkonsa, kun tuli kävellen vastaan katse maata kohti suunnattuna.
Järjestäjille pitää antaa reilu tunnustus siitä, että he olivat loihtineet normaalien suihkuautojensa lisäksi toistakymmentä muuta suihkupistettä, joissa paloposteista ruiskutettiin jäätävänkylmää vettä meidän juoksijoiden niskaan. Se ilmeisesti pelasti monta juoksijaa joutumasta totaalisen sammumisen uhriksi. Ensimmäisen geelini söin kympin jälkeen ennen kuuluisaa Långholmenin siltaa. Joko geeli tai nousun rasitus aiheutti sen, että vatsani alkoi vääntää pahemman kerran. Seuraavalla juoma-asemalla kävin toiletissa tyhjentämässä suolen sisältöä ja siinä vaiheessa olo oli sellainen, että hölkkäilen Stadtshusetille asti, jossa kannustusjoukkojen pitäisi olla ja keskeytän siellä. Aikaa tähän paskomiseen meni sen verran, että tulosten mukaan sillä vitosella ohitseni meni 800 juoksijaa. Ovi oli kyllä kiinni, etten nähnyt tätä kansojen vaellusta silmilläni. Olo kyllä parani sen verran, että päätin jatkaa ainakin puoleen matkaan saakka, siitähän olisi sitten helppo oikaista stadionille. Kun juoksin siltaa pitkin Kungsholmenilta mantereelle, kärki juoksi ohitseni toisella kierroksella. Laskin, että voittoaika menisi jonnekin lähelle 2.20:tä, joten koville tämä helle ottaa näille yönmustille ravureillekin.
Puolimaratonin ohitin ajassa 2:33 ja siinä vaiheessa olo tuntui sen verran hyvältä, että päätin jatkaa eteenpäin. Aivoni takoivat jalkoihin käskyä: rullaten lyhyttä askelta, rullaten lyhyttä askelta. Matka taittui hitaasti mutta varmasti. Olin päättänyt juosta ainakin Draamateatterille asti, jossa kulttuurinnälkäinen ensimmäinen vaimoni olisi minua seuraavan kerran kannustamassa. Djurgårdenissa takanani pari suomalaistyttöä keskusteli geelien loppumisesta kesken. Minulla niitä oli yllin kyllin, koska en enää uskaltanut riskeerata juoksua niiden nauttimisella. Ojensin yhden geelin tyttöselle, joka otti sen kiittäen vastaan ja toivottaen tsemppiä loppumatkalle. Strandvägenilla sain kiinni Matin, jonka selässä luki isoin kirjaimin Matti 50. Kysyin onko luku ikä vai maratonien määrä. Kertoi täyttäneensä tasavuodet vajaat viikko sitten ja että maratoneja on paljon vähemmän. Pääsin kehaisemaan, että tämä on minulle kymmenes maratonini ja että ensimmäisen juoksin vasta 56-vuotiaana. Tällä tavalla sain kerjättyä pikkuisen kehuja itselleni ja lisää voimaa taistella keskeytystä vastaan. Pysähdyin Ullan kohdalla hetkeksi keskustelemaan ja kyselemään miten Teijolla oli juoksu mennyt.
Loppumatkasta ei ole paljoa kerrottavaa jälkipolville. Joka juoma-asemalla join mukillisen tai pari ruotsalaisten erittäin laihaa urheilujuomaa. Vettä valelin päähäni kaikilla sieniasemilla, vaikka en siedäkään kylmää vettä kuin grogilasissa. Ja yläpää takoi alapäähän tuttua käskyä: juokse, juokse, juokse, juokse. Mutta siitä huolimatta aina välillä tuli otettua pari kävelyaskelta. Välillä laskin ohitettujen juoksijoiden nettolukua, se antoi pikkuisen uskoa, että kyllä tästä vielä maaliin selvitään. Sitten päätin, että heti kun pulssi laskee alle 150:n, niin kävelyosuuden on loputtava. Sillä tavalla pystyin pitämään vauhdin lähellä seitsemää minuuttia hamaan loppuun asti. 36 kilometrin kohdalla hurrit olivat keksineet tarjota hyvää, aromirikasta kahviaan. Kaiken lisäksi sen lämpötila oli kulinaristisesti noin 25 astetta, hiukan ilman lämpötilaa viileämpi. Syljin mukini sisällön rikastuttamaan Mälarn-järven pieneliöstöä. Jälleen tänä vuonna tein sen havainnon, että Odengatan on toisella kierroksella pari kilometriä pitempi ensimmäisellä. Onkohan se otettu huomioon radan tarkistusmittauksessa?
Loppujen lopuksi tulin stadionille ja suoritin urakkani kunniallisesti loppuun. Kymmenes maratonini oli takana! Ja kaiken lisäksi juoksin uuden ennätykseni, vanha parani kuudella minuutilla! Entinen ennätys oli 5:05:02 Vammalasta ensimmäiseltä maratoniltani neljän vuoden takaa, nyt jaksoin juosta yli kuusi minuuttia kauemmin, aikani oli 5:11:14. Juoksin toisen puolikkaan viisi minuuttia hitaammin kuin ensimmäisen. Ohitin toisella varvilla noin tuhat juoksijaa. Kolmenkympin kohdalla olin sitä mieltä, että tämä on vihonviimeinen maraton, jonka tulen elämässäni juoksemaan. Tunti juoksun jälkeen aloin miettiä, että missähän se seuraava voimainkoitos tapahtuu. Maratoonarin hulluudella ei ole mitään rajaa!
Hain tavarani, vaihdoin vaatteeni ja lähdimme kävelemään kohti hotellia. Stadionin ulkopuolella tarjoiltiin maksua vastaan ruotsalaista kevytolutta, ai että se oli hyvää verrattuna näihin urheilujuoman litkuihin! Kävelimme pari kilometriä hotelliin ja suihkun jälkeen siirryimme alakertaan ruokailemaan. Norjalaislohen ja perunat huuhtelin alas kolmella tuopilla olutta. Sen jälkeen uni tuli suuremmin epäröimättä.
Hetki ennen lähtöä.
15 kilometrin kohdalla, epätoivo kasvaa!
Epätoivosta huolimatta, vihdoin maalissa ennen auringonlaskua!
Tulokset:
Resultat
Stockholm Marathon 2007.
Detaljer
Startnummer 7574
Namn Ilkka Lainema
Född 47
Klass Män
Land Finland
Placering 8192
Sluttid 5.11.14
Bruttotid 5.16.01
Genomsnittsf 7.22/km
Distans Totaltid Sträcktid Min/km Plac
5 km 0.34.46 34.46 6.57/km 9431
10,38 km 1.12.17 37.30 6.58/km 9237
15 km 1.47.57 35.40 7.43/km -
20 km 2.25.04 37.06 7.25/km 9420
Halvmar 2.33.05 8.01 7.17/km 9171
25 km 3.01.25 28.19 7.15/km 8909
30 km 3.37.50 36.25 7.17/km 8535
35 km 4.17.26 39.35 7.55/km 8355
40 km 4.55.20 37.53 7.34/km 8218
Mål 5.11.14 15.54 7.14/km 8192